Perhon tarina alkoi viitisen vuotta sitten. Tilasin eräältä farmarilta emun höyheniä. Laitoin tilauskirjeeseen 50 markan setelin ja pyysin lähettämään koko rahalla erilaista höyhenmateriaalia. Paluupostissa tuli sellainen pussillinen emun höyheniä, että jouduin jakelemaan niitä tutuille, kun en keksinyt kaikelle käyttöä.
Aikani erilaisia omituisuuksia väänneltyäni keksin kokeilla kivikopan tekoa emusta. Ja hyvähän siitä tuli – peräti ottiperho…
Olen tehnyt erilaisia versioita, joista kaksi on ollut yli muiden: #12-14 LW-tuplalohikoukkuun tehty merirautuversio sekä pitkävartiseen #8-10 tehty perinteisempi malli, joka on kelvannut sekä kirjolohille että taimenille – erityisen kiinnostuneita ovat olleet harjukset. Lohikin sen on kelpuuttanut.
Sidonnaltaan emukoppa on niin helppo, että tumpelotkin siitä selviävät, sillä materiaaleja ei liiemmin tarvita:
Resepti:
koukku: ks. yllä
painotus: rautuversio painottamaton, yleisversiot täysin painottamattomista heavyweight-versioihin…
lanka: ruskea tai harmaa
pyrstö: fluorikeltainen tai –vihreä chenille, villalanka tms.
jalat: peltopyytä, riekkoa, teertä tai kirjavaa kanaa pari kierrosta
ruumis: 1 emun höyhen
Sidontavaiheet:
- painotus tarvittaessa
- kiinnitetään pyrstö
- kiinnitetään ja kierretään jalkojen häkilähöyhen paikoilleen
- emuhöyhen kiinnitetään koukulle tiukasti tyvipäästään koukun mutkaan saakka; häkilän kärki näyttää taaksepäin. Lanka jätetään koukun mutkaan
- kierretään häkilä ensin kohti koukun silmää ja sitten uudestaan koukun mutkaan
- kierretään lanka kohti silmää ja sitten takaisin mutkaan. (tässä vaiheessa voi kiinnittää ja katkaista langan seuraavan vaiheen helpottamiseksi, mutta jatko onnistuu vaikka lanka olisikin paikoillaan)
- leikataan emusiikaset lyhyiksi ja muotoillaan runko maun mukaan
- jäljelle jäänyt tumma ja karkea häkilän kärkiosa kierretään melko tihein kierroksin kohti koukun silmää ja kiinnitetään sidontalangalla
- päätellään lanka koukun silmän taakse
- leikataan tummat siikaset niin, että jäljelle jää lyhyt sänki
Kalastus:
Harjuksille perho on kelvannut sekä perinteisesti larvastamalla että poikkivirtaan heittäen ja antaen sen mennä vapaasti viran mukana. Yleensä tämä perho on ollut perukkeen kärjessä ja sivuperukkeessa on ollut kuulapää tai vastaava tuhdimmin painotettu perho. Usein otti on tullut siinä vaiheessa, kun siima alkaa oieta rannan suuntaiseksi ja kun tekee siinä vaiheessa vielä pari pikku nykäystä..
Meriraudut ovat ottaneet poikkivirtaan heitettyyn perhoon, joka on saanut mennä vapaasti. Muutaman sekunnin välein kannattaa tehdä pari terävää nykäystä.
Paria lohtakin on tullut väsyteltyä emukopalla. Tosin nämä versiot ovat yleensä olleet rautumalleja suurempia (#6-10). Varsinkin yksi lohi oli ikimuistoinen. Kalastelin yksikätisellä kutosen kymppijalkaisella vavalla, kun hieman raavaamman oloinen ’rautu’ tempaisi vavan kaarelle ja jäi juromaan akanvirran reunan monttuun. Seuraavan reilun vartin aikana kala veti pariin otteeseen pohjasiimoille ja koko ajan luulin väsyttäväni ennätysrautuani. Kun sitten näin kalan, nielaisin pari kertaa havaitessani arviolta reilun nelikiloisen lohen. Peruke oli .20 ja siinä oli pari solmuakin. Mukana oli vain taimenhaavi. Rannan kivet olivat niin suuria, ettei vetämistä rannalle voinut edes haaveilla. Oli pakko väsytellä lohi mahdollisimman perusteellisesti. Kun sitten kala alkoi kypsyä, kahlasin kaikkein hidasvirtaisimpaan ja melko syvään kohtaan ja aloin pumpata kalaa sisään. Ensimmäisellä yrityksellä totesin, ettei kala mahdu haaviini, mutta pakko oli yrittää uudelleen. Sain sen haavin päälle – ja juuri kun aloin nostaa haavia ylös, lohi irtosi, ui selällään hitaasti alavirtaan, kääntyi oikeaan asentoon ja heilautti pari kertaa pyrstöllään hyvästiksi… Jos olisin toiminut järkevästi, olisin tietenkin nostanut sen pyrstöstä.
Melkein harmitti, mutta vielä enemmän olisi harmittanut, jos se olisi ollut ennätysrautu…